maanantai 9. helmikuuta 2015

Missing you comes in waves

Tiedättekö sen tunteen kun tiedostat, että susta ja toisesta ei enää kaiken sen jälkeen voi tulla mitään. Tai että se vaatisi molemmilta niin paljon, etkä usko että se toinen on valmis antamaan sitä kaikkea teidän eteen? Mutta silti sä rakastat sitä toista edelleen niin paljon, että et voi päästää irti. Ja aina kun se toinen antaa muille huomioo, ystävystyy vastakkaisen sukupuolen kanssa jne elää "normaalia elämää", sun sydän hajoaa uudelleen ja uudelleen, koska se toinen ei hymyile sulle, se ei herää ajatellen sua eikä se ainakaan ikävöi sua. Saatika rakasta.


Mulla on sellanen olo.


Musta tuntuu, että mä hukun. Hidastetusti. Tai että tukehdun. Hidastetusti. Että mua kidutetaan hitaasti, niin että pysyn just ja just hengissä ja tajuan kaiken. Että mulle annetaan happea vaan sen verran, että pysyn elossa. Aina ei sitäkään. 


Muutama kuukausi sitten mun sydän hajotettiin miljoonaan palaan. Ja aina kun ne palat yrittää löytää toisiaan ja muodostaa jotakin kokonaisuutta, ne murskataan uudestaan. Kohta en enää tiedä, mikä pala menee mihinkin. Kohta en enää osaa koota itseäni. Musta ei tule kokonaista. 


Ainoa asia mitä voin toivoa on se, että tää olo ei kestä ikuisesti.
Että aina kun mä nään sun nimen, mä en hajoa. Tai aina kun ajattelen sua en ala itkeä, koska mulla on niin kova ikävä. Että mä voisin olla onnellinen sun puolesta, kenen kanssa ikinä aiotkaan olla loppuelämäsi.


Että mä voisin itse olla onnellinen.
Jonkun kanssa.
Joskus. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Asiattomat kommentit menevät poistoon.